ASUTTAMINEN

”Rautavaaran kunta, Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon rajamailla, rajoittuu Nurmeksen, Juuan, Juankosken, Nilsiän, Varpaisjärven, Sonkajärven, Sotkamon ja Valtimon kuntiin. Kuuluu Kuopion lääniin, Nilsiän tuomiokuntaan ja veropiiriin, Rautavaaran käräjäkuntaan ja nimismiespiiriin, seurakuntana Kuopion hiippakuntaan ja on siirtymässä Nurmeksen rovastikunnasta Nilsiän rovastikuntaan”.

Näin Rautavaaran kunnalliskertomus tänään.

Yli kolme ja puoli vuosisataa sitten, vuonna 1618, täällä kohosi kolme kylää: Yläkeyritty nykyisen Tiilikan tienoilla, Alakeyritty ja Tiilikka samannimisten järvien rannoilla. Alakeyrityssä oli kolme taloa, muissa yksi. V. 1637 syntyivät Ylä- ja Alaluostan kylät. Tilaluku kasvoi Alakeyrityssä yhdeksään, muissa kylissä samassa suhteessa. Lännessä asutus levisi 1630-luvulla Yläluostasta Palojärvelle ja Alakeyritystä Rautavaaraan, ja samaan aikaan asutettiin myös Puumala ja Koppelojärvi. Seuraavalla vuosikymmenellä syntyivät Hiirenjärvi ja Sierajärvi.

Asujamisto noille Nurmeksen pitäjän laitamaille tuli osin etelästä Pielisen reittiä, osin vastakkaiselta suunnalta Valtimon ja Soramon vesiä. Pääväylänä oli kuitenkin Nilsiän reitti ja sen latvoilta Oulunjärvelle vievä tie. Luoteesta, Kainuun ja Pohjanmaan kanta-alueilta, ilmestyivät mm. Korkalaiset ja Sirviöt leviten joka puolelle Rautavaaraa. Lounaasta, Kuopion suunnalta siirtyivät Puumalaiset, Yletyiset, Kumpulaiset. Nilsiästä Ahonen, Toivanen, Turunen ja Pursiainen. Savosta ovat lähtöisin myös Miettiset, Tikkaset, Kuosmaset ja Korhoset.

Asutuksena on Rautavaara Suomen nuorinta. Maa kuului Venäjän keisarille, suomalainen väestö alkoi muodostua Rautavaaralle vasta vuoden 1617 Stolbovan rauhan jälkeen. Ison vihan jälkeen jatkuva rajanveto Ruotsi-Suomen ja Tsaari-Venäjän välillä teki Rautavaaran alueista levottoman rajakunnan. Tappelukset, ryöstöretket puolin ja toisin autioittivat seutuja aika 1800-luvun alkupuolelle, Suomen Suuriruhtinaskunnan muodostamiseen saakka, V. 1595 solmitun Täyssinän rauhan rajamerkit näkyvät kiveen hakattuina yhä Ylä-Tiilikanjärven Pohjoislahdella.

1600-luvun loppupuolella muutti useita sukuja Rautavaaralta Nurmekseen. Syynä olivat kovat elinehdot, kelvollisten viljelysmaiden vähyys: nuoret pyrkivät paremmille metsästysmaille, kirkkomatkoilla Nurmeksessa tavattiin mieluisia talonpaikkoja, löytyi kotivävyn vakansseja. Useimmat Rautavaaran kaskikylistä hahmottuivat 1600-luvulla. V. 1631 Alakeyritty ulottui Rautavaaran kylästä kaakkoon aina Puumalaan asti. Haarasalo erosi v. 1638 Alakeyritystä Rautavaaran kirkon tienoille, ja v. 1642 siitä irroitettiin Puumala. Tällöin Haarasalo ja Paskonvaara esiintyivät eri kylinä. Kokeiltiin erilaisia kyläkoostumia: v. 1645 Yläluostan ja Puumalan väliset kaksi taloa olivat Viiliälän kylänä, muu Vanhakeyritty mainittiin Lintulan nimellä. Seuraavana vuonna oli muodostettu kolme kylää: Paskonvaara ja Ahola, joka lienee vastannut Haarasaloa, sekä Alakeyritty Lintulana. Kylät liikkuivat: Tiilikka siirtyi alkuperäiseltä paikaltaan Kettulanmäkeen. Jäljelle jääneistä hajanaisista taloista koottiin Lievismäen kylä. Yläluosta erosi Palojärvestä v. 1645 ja Hiirenjärvi syntyi v. 1648.

Suurperheet olivat harvinaisia. ”Kolmenmiehen taloja” olivat Kettulanmäellä Kettunen, Alakeyrityssä Lintunen, Yläluostassa Tiainen ja Yletyinen.

1770-1850 –luvuilla asutuksen kehitys oli Nurmeksen puolella vilkasta, Rautavaaran jäädessä vähän syrjään. V. 1865 oli Rautavaaralla 1220 asukasta, v. 1880 n. 1700. 1919-luvulla kasvu oli 1258 henkeä. Vv. 1870-1930 väki oli lisääntynyt 1180:stä 3911:een. Tilastot heilahtelivat hyvien ja huonojen aikojen mukaan. Esim. 1920-luvulla veti Outokummun kaivos muuttoväkeä voimakkaasti piiriinsä.

ELINKEINOT

Rautavaaran maaperä on karua, kivistä soramoreenia tai rahkasoita, suuret osat viljelykseen kelpaamatonta. Kaskitalojen pellot eivät olleet laakeita, ja monet pitivät kaskensa salassa välttyäkseen viljaverotukselta. Suurempia tiloja, yli tynnyrialan kylväneitä mainittiin Kettulanmäen Kettunen, Lievismäen Mustonen, Alaluostan Yrjö Keronen ja Yläluostan Antti Korhonen.

Kaskiviljelys oli epävarmaa. Sadot jäivät laajoilla alueilla olemattomiksi. Halla oli uuttera kuokkavieras suoviljelmillä, pettu ja olkileipä vakinaisia särpimiä. Jouset, kirveet ja keihäät metsissä ja puukatiskat vesillä toivat välttämätöntä lisää ruokavalioon. Karjaa piti ken pystyi.

Oli toki ”huuhtakuninkaitakin”: Alakeyrityn Matti Puumalainen ja Pekka Lintunen, Nurmeksen Antti Martikainen.

Hätä oli suuri, mutta tulihan apuakin. Rautavaara alkoi paljastaa ominta itseään: paikkakunnalle saapui tietomiehiä, jotka löysivät rautaa järvistä ja osasivat sitä jalostaa. Raudantekijä Pursiaisen suku tuli Rautavaaralle jo ennen vuotta 1637, mutta ensimmäiset asiakirjatiedot kertovat raudanteosta vasta 1680-luvulta. Syntyi uutta kotiteollisuutta: järvimalminnosto, kotiraudan valmistus ja hiilenpoltto.

”Nostaminen tapahtui kolmenmiehen lautoista käsin: kaksi nosti, kolmas seuloi. Välineenä oli kauha, jossa oli kuusi metriä pitkä varsi, päässä rautainen 40-50 cm leveä terä ja sen perässä pussi tai seula, johon malmi joutui terän irroittamana. Malmi kaadettiin vedenrajassa seulaan, jossa sitä liikuteltiin edestakaisin. Puhdas malmi koottiin lautan keskelle. Illalla lautta sauvottiin rantaan, jossa nousivat malmitunkiot eli rutnikat. ”Saalis” kannettiin maihin paareilla, ”nossilla”, joiden mukaan palkka laskettiin.

Raudan valmistus tapahtui ns. harkkohyteissä malmialueiden kupeessa. Niiden kunniaksi syntyivät monet ”Hytti”-alkuiset paikannimet. Rikkaimpia malmivesiä olivat Hiirenjärvi, Alakeyritty, Lapinjärvi, Kuohatinjärvi, Petäiskylän Palojärvi ja Mujejärvi. Rautaa järvien pohjassa oli useamman laatuista; parasta oli ”hernemalmi”: ruosteenväriset herneenkokoiset rakeet joita löytyi Lapinjärvestä; nousi ”potaattimalmia”, vähemmän arvoista ”silstaremalmia” ja ”peltikouruja, joissa malmia oli tuumaa vahvasti”.

1730-luvulla ”rautakuume” oli levinnyt koko Rautavaaran eteläiselle alueelle. Päätyönä ei raudanteko juuri kannattanut, tekijäin taito ei yleensä kohonnut ajan vaatimusten mukaan – jalorautaa piti tuoda muualtakin. Rautaa ostivat pääasiassa savolaiset, oman pitäjän miehet teettivät sitä tilauksesta: V. 1797 lautamies Reittu Ahonen teki kankirautaa kappeliseurakunnan tarpeisiin, ja Lieksan vankilan rautapultitkin lienevät hänen käsialaansa.

Nostajat muodostivat oman ammattikuntansa. Mutta Lapualta tulleista pohjalaisista ei taidettu pitää: mainittiin juopoiksi, tappelupukareiksi.

Kahden rautaruukin perustaminen, Juankosken ”pataruukin” v. 1746 ja Kuokkastenkosken ruukin, työllisti kesäisin irtomiehiä, torppareita ja mäkitupalaisia malminnostoon aina 1900-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle. Ja talvisin kulki jopa 300-400 hevosen ”rutnikkajonoja” pitäjän etelä- ja länsipuolta Juankosken masuunille, itäisiltä ja osaksi pohjoisilta alueilta taas Kuokkastenkoskelle. Miilutasanteet eri puolilla pitäjää kertovat laajamittaisesta hiilenpoltosta, raudanvalmistuksen tuottoisasta kylkiammatista.

Vuonna 1903 Juantehdas meni konkurssiin. V. 1910 malminnosto loppui, Juanmasuuni sammui.

LAINAJYVÄSTÖ

Talonpojista ei ollut oikein itsestään katovahinkojen peittaajiksi. Niinpä katsottiin tarpeelliseksi perustaa 1780-luvulla yhteinen lainalaitos, Pielisjärven suurpitäjän lainajyvästö. Kun Rautavaara erosi omaksi kappeliseurakunnaksi, se sai oman osuutensa jyvästöstä. Uusi ohjesääntö oli valmis v. 1859: Nurmeksen osuus oli 300 tynnyriä ruista ja 600 ohraa, Rautavaaran 30 ruista ja 60 ohraa. Näiden oli oltava koossa v. 1861, syömäviljojen pari vuotta myöhemmin. Aitassa piti olla aina tietty vähimmäismäärä viljaa. Osakkaaksi pääsi 7 ½ kapan ruis- ja ohramaksulla, jota ei palautettu. Osakkailla oli määräysvalta yhteisissä asioissa, mutta päätökset vaativat kuvernöörin vahvistuksen.

Esivalta ei pystynyt valvomaan jakoa, että lainat olisi saatu lankeamaan oikeudenmukaisella tavalla; katovuosina yleensä köyhät jäivät huonommalle osalle. Pitäjänkokouksessaan 11.2.1872 rautavaaralaiset päättivätkin anoa ”Keisarilliselta Majesteetilta”, että saisivat hoitaa lainamakasiinin itsenäisesti. Pitäjäläiset lupautuivat kartuttamaan jyvästöä vuosittaisella korolla. Anomuksen vei eteenpäin Rautavaaran kunnan perustamisaikojen vaikuttajahahmo, virkaa tekevä kappalainen Karl Gustav Renfors. Ensimmäiseksi hoitajaksi lainamakasiiniin määrättiin kunnallislautakunnan esimies Risto Hakkarainen.

KIRKKO JA TAVAT

Suomen sota 1808 – 1809, jossa Nurmeksen ja Rautavaaran joukkoja johti ylikyläläinen ylipäällikkö Olli Tiainen, ja suuret nälkävuodet 1866-88 ajoivat väkeä liikkeelle. Moraalin siteet löystyivät, rikokset rehoittivat. Järjestysvalta oli usein voimaton mieslukuisia rosvojoukkoja vastaan, jotka asuskelivat heinäladoissa ja varastelivat taloloista ruokaa, kävivätpä kerran itsensä Rautavaaran nimismiehen, Steniuksen, kimppuunkin.

Oman rautavaaralaisvärinsä ajan levottomaan kuvaan toivat ns. potakkajuhlat Nurmeksen kirkolla. Matkat niihin kuuluivat rautavaaralaisilla vuosipalkollisilla luontaisetuihin. Ne pidettiin pärttylinpyhinä, keitettiin uusien perunoiden kunniaksi perunavoi, rilluteltiin – joskus 1800-luvun loppupuolella rajustikin.

Ajan turmelusta vastaan teroitti kirkko omia aseitaan. Vuonna 1813 toimi Nurmeksen seurakunnassa pappi ja kirkkoherra, kolmantena oli vielä Rautavaaran kappalaisen virka. Rippikoulua, kinkereitä, pyhäkoulua pidettiin 1800-luvulta 1950-luvulle neljän viikon kurssein, syksyisin ja keväisin. Oma koulumestarinsa oli Rautavaaralla jo v. 1850. Nurmes oli jaettu v. 1797 kahteentoista käräjäpiiriin, joista kahdeksannen muodostivat Rautavaara, Tiilikka ja Alaluosta.

Sitten 1810-luvulla alkoi ennenkuulumaton liikehdintä Rautavaaran Alakeyrityssä: kuulu noita, Rasimäen Hiltulan Paavo Kuosmanen alkoi pitää herännäisseuroja. Piiri laajeni, Savon suuri profeetta Paavo Ruotsalainen kävi usein vieraisilla. Keyrittyläisten veisaava joukko kulki jalan pitkinä jonoina viiden peninkulman taipaleen Salmenkylän ja Kukanpuron kautta Nurmekseen kirkonmenoihin, ja syrjäseudulta lähtenyt ”körttiläisliike” valtasi kohta keskuspaikatkin.

Herännäisyyden torjuminen johti Rautavaaralla oman kirkon hankkeeseen. Juhannuksena v. 1821, herännäisten vainopäivänä, luettiin Nurmeksen pitäjänkokouksessa, maaherran esitys Rautavaaran rukoushuoneen perustamisesta. Anojat muodostivat Rautavaaran kappelin: Ala- ja Yläluosta, Puumala, Alakeyritty, Rautavaara, Kettulanmäki eli Tiilikka, Hiirenjärvi, Lievismäki ja Sierajärvi. V. 1823 alkoivat käytännön hankkeet, kolehtiakin kerättiin ympäri Suomen. Mutta rakentaminen edistyi hitaasti. Kirkko valmistui vuonna 1827. Pian tämän jälkeen saatiin pappikin: maisteri Åhman. Herännäispappi Lars Anders Landgren kaitsi seurakuntaa vv. 1841-45 ja hänen jälkeensä 12 vuoden ajan B.W. Neiglick. Lopulliseen päätökseen kappelin erohanke saatiin vasta talvella 1848, kappalaisen Hahlin kuoltua.

Hautausmaa perustettiin kirkolle v. 1815. Kaukaisemmissa kylissä kuolleet haudattiin kesäisten kuljetusvaikeuksien takia väliaikaisesti johonkin kylien läheisyyteen, josta ruumiit kaivettiin sitten talven tullen ja kuljetettiin siunattuun maahan kirkolle.

OMAKSI SEURAKUNNAKSI

Vuodesta 1868 alkoi Nurmeksen emäpitäjä murentua. Juuka, Valtimo ja Rautavaara erosivat omaksi seurakunnakseen; Jonkeri liittyi Kuhmonniemen pitäjään.

Rautavaaran kappelikunta oli saanut perustamisestaan saakka taistella suuria vaikeuksia vastaan. Niukka palkka ei riittänyt, kappalaiset hakeutuivat pian muualle nälkää näkemästä. Suurella vaivalla hankittu kirkko pysyi kiinni pyhinä ja juhlapäivinä; Nurmeksen papit eivät ennättäneet käydä säännöllisesti, vaikka rautavaaralaiset maksoivat kirkkoherralle kaksinkertaisen kappalaisenpalkan.

Rautavaaralla heräsi halu lopulliseen itsenäistymiseen, silloin jaksettaisiin paremmin maksaa yksi pappi. Asia tuli ensi kerran myönteisessä hengessä esille Nurmeksen kirkonkokouksessa 7.4.1880. Palkkaneuvottelut viivästyttivät, uusi aloite tehtiin kymmenen vuoden kuluttua. Asia sai päätöksen v. 1894 – mutta voitiin toteuttaa vasta v. 1907 lopullisesti.