VAIVAISHOITO

1810-luvulla luotu vaivaishoitolaitos alkoi osoittautua 1850-luvulle ehdittäessä kykenemättömäksi. Ruotujakolaitos ei riittänyt alkuunkaan: tilaton väestö lisääntyi ja vaivaisten määrä kasvoi. Siirryttiin jo osittain rahallisiin avustuksiin. Vuonna 1876 tapahtui uudistus. Vaivaishoito järjestettiin kylittäin: joka kylään perustettiin 3-miehinen toimikunta, johon kuntakokous valitsi yhden ja kyläkokous loput kaksi jäsentä. Kylätoimikunta kokosi ja jakoi varat, ja tilitti ne vuosittain kunnallislautakunnalle. Ruotilaiset ja huutolaiset olivat edelleen kunnan yhteisessä hoidossa. Kylien eri suuret koot aiheuttivat kuitenkin epätasaisuutta jaossa, ja kuvernööri laati v. –78 uuden järjestelmän. Sekään ei tyydyttänyt. Laitoksesta tuli veronmaksajalle, ennen kaikkea tilallisille, tukala rasitus; tilattomat heittäytyivät usein hoidon varaan vaikka ei olisi ollut tarviskaan.

Rautavaarallakin kuntakokous totesi, että vaivaishoito ja kassa olivat kunnassa huonolla tolalla. Pantiin komitea kirkkoherra Renforsin johdolla korjaamaan tilannetta. 20.3.1891 valmistui ”ohjesääntö Rautavaaran yleiselle vaivaishoidolle”, johon tehtiin kaksi vuotta myöhemmin kuvernöörin korjaukset. Sääntö sisälsi kaikkia nykyaikaisen sosiaalihuollon aineksia:

1 § ”jokainen työhön kykenevä mies tahi nainen olkoon velvollinen elättämään itseänsä sekä alaikäisiä lapsiansa, niin myös mies vaimonsa”. Yleisen hädän aikana oli vaivaishoitohallituksen annettava vaivaisapua harkinnan mukaan, ja kunta oli ”velkapää” auttamaan alaikäisiä, heikkomielisiä, raajarikkoja sekä pitkällisiä sairaita tai vanhuudenheikkoja ja holhousta vailla olevia. Edelleen ”…joka laiskuuden, juoppouden, tahi huolimattomuuden kautta saattaa vaimonsa tahi alaikäisen lapsensa semmoiseen hätään… oltava vaivaishoitohallituksen isäntävallan alla sekä pidettävä työssä kunnes…”. Hoidokkeja ylläpidettiin sairashuoneessa, hulluinhoitolaitoksessa, turvapaikassa tms. tai toimitettiin elätteelle yksityisille. Autettava oli rahalla, ruokatavaroilla, vaatteilla, lääkkeillä jne. Lisäksi säädettiin, että kunnan oli vuokrattava vaivaishuone vähintään 3 potilaalle ja hoitajalle. Mielenvikaisten kohtelun tuli olla ”lempeätä ja huolellista”, vaikeasti sairaille hankittava erikoishoitoa. Kukin vaivaishoitohallituksen jäsen valvoi piirissään ja piti huolta siitä, että omaiset saivat tiedon vakavista tapauksista. Elätyshenkilöiden oli oltava ”hyväksi tunnettuja”, elätyssopimus tehtävä kirjallisena.

18.11.1893 synnytetyn vaivaishoitohallituksen muodostivat kunnallislautakunta ja sen kantava voima, kolme kuntakokouksen valitsemaa naisihmistä: ”lautamies Reittu Ahosen emäntä Anna-Liisa Halonen, kirkkoväärti Matias Ahosen vaimo Anna Kilpeläinen sekä nimismiehen rouva Hanna Karjalainen.” Henkimaksuksi vaivaiskassaan määrättiin 2 markkaa kutakin kunnan asukasta kohden.

V:sta 1922 lähtien avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten valvonta oli annettu konstaapeli Edvard Korkalaisen huoleksi, joka hoitikin tehtävää aina 1946-luvulle saakka. 1922 perustettiin köyhäinhoitolautakunta, vuotta myöhemmin vahvistettiin kunnan köyhäinhoito-ohjesääntö. Esimiehenä toimi kunnallislautakunnan esimies. V. –36 anottiin vapautusta raskaaksi käyneestä huoltovelvoitteesta, mutta sosiaaliministeriön huoltoasiainosaston päätös oli kielteinen. Tällöin hyväksyttiin kunnalle uusi huolto-ohjesääntö, jonka mukaan kunta jaettiin kuuteen huoltopiiriin: Alakeyritty, Alaluosta, Kirkonkylä, Suojärvi, Tiilikka ja Yläluosta. Jako säilyi samana vielä v. 1942, jolloin huoltolautakunta vedettiin erilleen kunnallislautakunnasta. Huoltolautakunta muuttui sosiaalilautakunnaksi lainuudistuksessa 1950, jolloin myös v. –48 perustetusta huoltosihteerin toimesta tuli sosiaalisihteerin virka.

Kunnalliskotiaate kimmahti pöytäkirjoihin ensimmäisen kerran kunnanesimies E.J. Pehkosen nuijan alta 30.12.1911, ja kasattiin vaivaistalokomitea. Monien hankalien vaiheiden jälkeen kunnalliskodin vastaanottojuhlat vietettiin 27.11.27 upouuden ”kalvaniseeratun extrapriimapeltikaton alla”. Tomerana johtajattarena toimi pitkät ajat Fanny Helenius. Vuoden 1974 aikana kunnalliskoti siirtyy Nilsiän - Rautavaaran terveyskeskuksen vuodeosastoksi.

Vuosisadan vaihdetta kuristavina hätävuosina perustettiin vaivais- ja työhuoneita, köyhäinmajoja. Pystytettiin tilapäisiä sairashuoneita hoitajineen nälkäisille ja sairaille. 1902 toimi köyhäin naisten käsityöhuone, opettaja W. Pääkkönen piti köyhäin työhuonetta koulun kartanon tuvassa. Sotavuosina ja heti niiden jälkeen perustettiin hätää kärsiville ruokaloita, toimitettiin keräyksiä hädänalaisten perheiden hyväksi. Erityinen hätäapurahasto jakoi avustusta kireimpinä aikoina, perustettiin erityishuoltoelimiä: sotainvalidien ja kaatuneiden perheiden asuttamistoimikunta, sotaleskien- ja sota-aputyöhuoltolautakunta, lasten ruokintatoimikunta.

V. 1932 kunnanvaltuustossa ratkottiin pulmallisia tilanteita: ”…useat perheenhuoltajat ovat jättäytyneet laiskoina kodissaan olemaan… vanhempina raakamaisessa muodossa syövät miltei ne elintarpeet joita kunnan köyhäinhoito heidän lapsilleen avustukseksi antaa…”. Valtuutetut päättivät ottaa selkoa Savon Työlaitoksen oloista, siihen liittymisestä…

TERVEYDENHOITO

Kulkutaudit olivat pahimpia väenniittäjiä. Katovuosina raivosi lavantauti maaseudulla. V. 1840 oli lapsikuolleisuus Rautavaaralla 60 %, 1870 50 %, kun v. 1960 se oli enää 10 %:n luokkaa. Pahin kuolinvuosi ajoittui suurten nälkävuosien jälkeen, v. 1869, jolloin menetys oli Rautavaaralla 211 henkeä, ja väkiluku laski alle 2000:n.

Näissä oloissa oli luonnollista, että terveydenhoidollinen kehitys kulki rokotustoiminnan kautta. Omaksi rokotuspiiriksi Nurmeksesta erotettiin v. 1888. Rokottajaksi saatiin lukkari Israel Masalin, professori Armas Maasalon isä. Sittemmin rokottajan työ yhdistettiin kätilön virkaan. Rokottaja-kätilöiden eturivissä mainitaan Aleksandra Lönqvist, A. Ylen ja Elina Ikonen, joka rokotti ja lääkitsi kuntalaisia tämän vuosisadan puolella 29 vuoden ajan. Välistä piti lastensa rokotuksen laiminlyöneitä vanhempia patistella sakkojen uhalla, ja sitkeimmät rikkurit saivat lopulta piikityttää jälkeläisensä omalla kustannuksellaan.

Vuosi 1906 oli rokkovuosi. Sairasmaja toimi konstaapeli Vilho Korhosen huoneissa. V. 1919 päätettiin palkata diakonissa ja perustaa lavantautisairaala, jossa köyhimmille annettiin vapaa hoito. Kulkutautisairaala toimi yhteen aikaan H. Saastamoinen & Pojilta vuokratussa huoneistossa. 22.7.38 valmistui Kangaslahden koulun vanhoista hirsistä rakennettu kulkutautisairaala nykyisen työvoimatoimiston sijoille.

Mökkien siisteydessä oli monesti toivomisen varaa. Jo v. 1892 laaditussa terveydenhoitojärjestelmässä annettiin ohjeita paikkojen puhtaana pitämisestä, kaivojen sijainnista ja laadusta, pesupaikoista, lätäköistä, likavesihuollosta, asuinhuoneiden puhtaudesta. Tarttuvista taudeista piti toimittaa tieto tarkastusmiehille. Epidemian aikoina tehostettiin puhtausvaatimuksia, tautipesäkkeitä eristettiin, kouluja suljettiin, käymälöitä tarkastettiin. Vuodelta 1942 on kirjattu seuraava lääninhallituksen määräys: ”Jokainen kunnallislautakunnan jäsen on velvollinen piirissään valvomaan ja tarkastamaan asumukset sekä ihmiset, ja jos täitä ilmestyy, ne tuhotaan lääkintöhallituksen antamien ohjeiden mukaan”.

Viime vuosisadan puolella sairaat hoidettiin rokottaja-kätilön voimin tai lähetettiin Kuopioon: kuntakokous armon vuonna 1887: ”Haudankaivaja H---K----n kivulloista poikaa W----ä kunta suostui kustantamaan Kuopion lasarettiin, vaan kokous päätti, että se olisi ensin Herra Tohtorin syynättävä, jos hän ei luule sen yhtään paranevan niin se on tuotava saman kyytimiehen takasi samalla palkalla, ilman lasareettiin jättämättä, vaan jos Herra Tohtori luulee sille vähänkin terveyttä saava nii se on jääpä lasarettiin josta maksetaan rätingin mukaan…”.

V. 1892 toimi sairaala Olli Hiltusella Alakeyrityssä: kaksi huonetta – kunta maksoi valon ja lämmön. Ruumiit avattiin ”leikkaushuoneessa” nykyisen ”kylmäkellarin” tiloissa hautausmaan takalaidalla. Siinä 1930-luvun tienoilla, maaherra Gustav Ignatiuksen myötävaikutuksella, kiitollinen kunta sai Punaisen Ristin sairasmajan ja kiertävän sairaanhoitajattaren, Hilda Korhosen. Sairasmajaa hoiti neiti Aili Vuomala.

V. 1901 päätettiin palkata yhteinen lääkäri Nurmeksen kanssa. Ehtona oli, että lääkärikäynti tehtäisiin vähintään kerran kuukaudessa. Tohtorin ensimmäiseksi vastaanottotiloiksi luovutettiin kunnantuvan permanto. 4.4.21 vahvistettiin maaherran päätöksellä Nilsiän, Varpaisjärven ja Rautavaaran kuntien kunnanlääkärin ohjesääntö. Nilsiän lääkäri kävi pari kertaa kuukaudessa, bensiinin säännöstelyvuosina ei sitäkään. Lyhintä matkaa lääkärille kertyi 51 kilometriä. Nurmeksen piirieläinlääkäri käväisi kerran kuussa tai parissa.

Mielisairaat toimitettiin ostetuille sairassijoille Pälksaaren – nykyisen Paiholan – ja Niuvanniemen piirimielisairaaloihin. 1941-luvulla otettiin aluksi 5 paikkaa uudesta Siilinjärven piirimielisairaalasta. Sota-aikoina, monta kertaa muulloinkin, mielisairaita jouduttiin sijoittamaan kunnalliskotiin.

Terveysvalistusta tehtiin vapaaehtoisesti kuntaportaissakin. V. 1906 päätettiin tilata kunnan varoilla jokaiselle kunnallislautakunnan jäsenelle Terveydenhoitolehti, v. –24 tupakointi kiellettiin kunnan molemmissa huoneissa.

Vuonna 1940 kunnan väkiluku, 4563, merkitsi saloseutupuitteiden mukaan apteekin tarvetta. Aloitteita tehtiin, esityksiä lähetettiin. Apteekki aloitti toimintansa kuitenkin vasta 1949-50 kulkutautisairaalan entisissä tiloissa.

Yhteisen lääkärin pito Nilsiän kanssa kävi kalliiksi. Lääkärin käynnit pyrkivät harvenemaan. Päätettiin kääntyä jo Sonkajärven ja Säyneisen puoleen, mutta siinä vaiheessa sitten onnistuttiin pääsemäänkin omilleen: kunnanlääkärin virka perustettiin, terveystalo valmistui Ruotsin kummikunnan tuella 29.10.48. Nyt oli kunnanlääkäri, löytyi kätilö, kiertävä sairaanhoitaja ja terveyssisar omien rajojen sisäpuolelta. Nilsiän ja Rautavaaran kansanterveystyön kuntainliitto aloitti 1.10.72.