Vapaussodan aika sai vanhan järjestyksen järkkymään. Järjestysvallan ote koveni, tutunkaupat virkavallan kanssa eivät pelastaneet seuraamuksilta niinkuin ennen. Tavat muuttuivat. Esiintyi yleisesti työttömyyttä. Oli kieltolaki, tuli raittiusliike, tarvittiin putkaa.

1906 kunnassa hyväksyttiin kieltolaki ja valittiin ”juomalakko- ja kieltolakitoimikunta”. Vuonna –12 sai viinatrokarin käräyttämisestä 25 markan palkkion, v. –18 maaherra korotti sen 50 mk:ksi, ja 30 vuotta myöhemmin salapolton ilmiantajalle maksettiin 2000 markkaa – vanhassa rahassa! Mutta ei auttanut: helmikuussa –16 päätettiin kuntalaisten taholta lausua toivomus, ”että eduskunnan 15.11.09 hyväksymä kieltolakiehdotus armollisesti vahvistettaisiin ja tehtäisiin näin loppu juovutus juomien valmistamisesta, kaupasta ja maahantuonnista”. Kokoontui ”raittiuden valiokunta”, ja vuonna 1919 valittiin raittiuslautakunta, puheenjohtajaksi tuli – Damsten.

Suojeluskunta ja kunnallislautakunnan valitsemat järjestysmiehet olivat joka kylässä vahtaamassa mahdollisia viinanpolttajia ja hirven salakaatajia. Häijympiä väkivaltaisuuksia ei kunnan alueella vuosisadan alkukymmenellä kuitenkaan puhjennut. Niinpä kuntakokous 24.9.1911 ei katsonut voivansa hyväksyä kuvernöörin päätöstä koskien puukon tai muun samanlaisen kahvalla varustetun teräaseen käyttämisen kieltoa”. Puukko katsottiin välttämättömäksi matkavarusteeksi saloilla ja ”kun kunnassa ei tähän saakka mitään puukotuksia ole vielä sattunut”.

Vuonna 1937 Rautavaaran piirin nimismies kielsi taas kerran nurkkatanssit, ja samalla päivämäärällä valitsi kunnanvaltuustolautamiesehdokkaat omille käräjille, joita alettiin istua seuraavana vuonna, v. –38. Nilsiään käräjöimään siirryttiin vuoden 1972 alusta.

HALLINTO

Vuonna 1910 lyhin matka kirkolta Rautavaaran rajalle oli kolme ja puoli kilometriä. Kunnan länsi- ja eteläosat kuuluivat Nilsiään. 17.4.1899 kuntakokouksessa oli hyväksytty kuvernöörin kirjelmä Nilsiän pohjoisalueiden liittämisestä Rautavaaraan. Keisarillisen Senaatin päätös Nilsiän kunnallisen omaisuuden jaosta tuli 26.10.11. Lopullinen jakotoimitus suoritettiin v. 1913, jolloin Rautavaaran alueeseen yhdistettiin Keyritystä tilat RN:ot 4, 5, 6 ja 7, Siikajärvestä RN:o 1, 2 ja 7 sekä RN:ot 1-23 Suojärven kylästä. Alaluostakin siirtyi Rautavaaran puolelle myöhemmin; 21.8.16 tehtiin kuntakokouksen esitys Alaluostan erottamisesta Säyneisen seurakunnasta. Lääninhallituksen päätös Nurmeksen, Valtimon, Juuan ja Rautavaaran välisistä tilussiirroista saatiin 2.11.1937, jolloin Juuan pitäjän Vaikon kylästä siirrettiin taloja Rautavaaran puolelle ja liitettiin Puumalan äänestysalueeseen.

1900-luku alkoi kunnallishallinnossa kuntakokouksen 8-vuotisen esimiehen Matias Ahosen erotessa ja opettaja Vilho Pääkkösen, uutteran maatalousuudistajan, astuessa johtoon. Heti vuosisadan alussa, vv. 1901-04, käytiin luontoa nostattanut jupakka kuvernöörin ja kuntalaisten välillä maanpuolustusasioissa. Kuntakokouksen mielestä uusi asevelvollisuuslaki oli ”syntynyt ilman Suomen kansan valtiosäätyjen myötävaikutusta, eivätkä kuntalaiset pitäneet itseään oikeutettuina lakia toimeenpanemaan…”. Yhtenä päivänä kuntakokoukseen saapui vain esimies, toisena kirkkoväki poistui – vastalauseena pakolle valita kutsuntatoimiston jäsenet. Kunta sai sakot, siitä valitettiin senaattiin. Lopulta oli otettava kuitenkin hattu kouraan ja pyydettävä kuvernööriltä takaisin kunnalta ulosmitattua 800 markkaa, kutsuntatoimiston jäsenet lisäjäsenineen valittiin ja lain määräämät asevelvolliset nostettiin.

Nilsiän alueliitokset kopistelivat Rautavaaran syrjäseututurtumusta. Vuosisadan alkupuolen kuntakokoukset pullistelivat esityksiä, lautakuntia tuli ja meni. Piti pysyä mukana ajan tuulissa, pystytellä hallintokoneistoa kuntaan kohdistuvien odotusten ja velvoitteiden täyttämiseksi. Kokoukset kestivät joskus kolmekin päivää. Pistäydyttiin asioiden välissä markkinoillakin, kehuttiin hevoskauppoja. Pitkämatkalaiset nukkuivat patjoilla kunnantuvan lattialla.

V. 1902 hyväksyttiin esitys kunnallishallinnon ohjesäännöksi. 23.5.08 saatiin uusi kunnallislakiehdotus. Sen mukaan 1000-2000 asukkaan kuntien oli valittava enemmistövaaleilla 10 valtuusmiestä, 2000-4000 asukkaan kuntiin 12 jne. Valtuuston ja tilintarkastajien vaaleissa omisti 21 vuotta täyttänyt mies ja nainen kukin 1-5 ääntä, kunnallistaksoituksesta riippuen. Jos ei ollut manttaalia tai oli jäänyt viimeisen kahden vuoden verot rästiin ei ollut äänioikeutta eikä asiaa kokouksiin.

Rautavaaran äänestysalueiksi muodostettiin Rautavaara, Puumala, Lievisenmäki ja Suojärvi. Ensimmäinen kunnanvaltuusto valittiin Rautavaaran kunnan valtuusmiesten valitsemiskeskuslautakunnan kokouksessa 8.1.1919. Kokoonpano oli äänimääräjärjestyksessä: Elias Ahonen – puheenjohtajaksi, taloll. Erik Vilho Korhonen, Heikki Seppo Korhonen, Taavi Hakkarainen, Kusti Ervast, Heikki Kärkkäinen, suutari Ananias Korhonen, postinhoitaja Ananias Korkalainen, loismies Noa Keinonen, taloll. Paavo Lievonen, lampuoti Juho Petter Roininen, taloll. Risto Eerikinpoika Hakkarainen, kaupp. Emil Toivanen, torppari Erik Hyvönen Siikajärveltä, lampuoti Oskari Hakanen, suntio Fredrik Ahonen, torppari Taavi Ervast ja lampuoti Olli Hyvönen.

Vuonna 1928 oli Maalaiskunta Lehdessä haettavana Rautavaaran kunnankirjurin virka. Valituksi tuli 29.1.29 entinen kunnallislautakunnan esimies, Kalle Ferdinand Lievonen. Tämä kirjoittelikin vuodesta toiseen valtuuston pöytäkirjoja valtuutettu Herman Karpan jälkeen, samasta puuhasta tavattiin tämän tästä myös toimistoapulainen Elna Lievonen.

1920-30 –luvuilla kokoontui kunnantalossa johtoportaan lisäksi monenmoista kunnalliselintä: köyhäinhoito- ja holhous-, työttömyys- ja kansanhuolto-, elintarvike- ja asutus-, metsä-, tie-, työvelvollisuus-, sotilasmajoitus-, vuokra-, raittius-, kutsunta-, tapaturmavakuutushinnoittelu-, taksoitus- ja taksoituksentutkija- sekä valtion tulo- ja omaisuusverolautakunnat. Lisäksi toimi kouluneuvosto ja koulujen johtokunnat sekä erilaisia toimikuntia. Urheilulautakunta esiintyi v. –47; kansakoululaisten hiihtokilpailujen tukemiseksi myönnettiin avustusta 3000 mk.

4.3.1911 perustettiin Rautavaaran Paloapuyhdistys. Kunnan palojärjestys hyväksyttiin v. –37. Seuraavana vuonna kunnan palopäälliköksi nimitettiin vuokraaja Heikki Pitkänen, 20.11.41 suntio Jouko Ahonen. Nimismies Reino Savolainen toimi väestönsuojelulautakunnan puheenjohtajana ja väestönsuojelupäällikkönä samoihin aikoihin. Viimeinen kunnan palojärjestys on vuodelta –62. Sen mukaan kunnassa on yleinen 15-miehinen palokunta.

Kunnallisvuonna 1942 maksettiin kunnanvaltuuston puheenjohtajalle 1000 mk vuodessa, kokouspalkkiota 40 mk sekä kyytimaksua 1 mk ”juoksukilometriä” kohti. Kunnallislautakunnan esimies sai 5000 mk vuodessa, jäsenet 50 mk päivältä ja 1 mk:n kilometrirahan.

Vuoden 1945 lopussa kunnantoimiston virkamieskunnan muodostivat kunnankirjuri Lievonen, toimistoapulainen Rauha Lievonen ja tilapäistyöntekijä Juho Heikkinen. Rahastonhoitajana Viljo Tuovinen kiikutti viikottain kassalipastaan kunnantupaan, ja järjestyspuolesta vastasi vahtimestari Amalia Korkalainen. Kunnantoimisto aukeni yleisölle aika ajoin vain kolmena päivänä viikossa, jotta ylikuormitetulle henkilöstölle olisi jäänyt aikaa juoksevien asioiden hoitamiseen.

Kunta oli monesti tosi lujilla. Perustettiin hätäaputoimikuntia, katokassoja, tilattoman väestön lainarahasto, työttömyysvakuutuskomitea. Apua, lainoja jouduttiin ottamaan valtiolta ja Helsingistä asti – jopa omilta yksityisiltäkin: herra Juho Okkonen lainasi kunnalle 21.3.1923 10.000 suomenmarkkaa 9 %:n vuotuisella korolla.

Mutta kunnallista varustetasoa oli lisättävä: v. –26 päätettiin ostaa suurempi kyläkuntapaloruisku, 25.3.18 ”puhelinaparaatti” kunnanhuoneelle ja v. –46 samanlainen yläkertaan; 20.11.41 tuli isompi kirjoituskone – jonka telalle rullautuu paperi vielä tänäänkin.

Veroäyri pyöri siinä 12-13 nurkilla. Vv. 1941-42 kunnalle lankesivat sota-aikojen vekselit, ja tulot pienenivät kun metsänmyyntitulojen verotuksesta siirryttiin pinta-alaverotukseen. Seurauksena oli, että äyri heilahti korkeimmilleen –18:aan.

Toisen maailmansodan rasitukset tuntuivat käyvän kunnantaloudelle kestämättömiksi. Vuosi 1939 oli erityisen vaikea, maksutkin kunnalle olivat myöhässä. Lähetystö lähti jo maaherran luo mukanaan terveiset, että ellei valtionapua tai ainakin lainaa saada – ”on kunta pakotettu jäämään valtion välittömään hoitoon. Mutta samaan hengenvetoon, vuoden lopulla, olivat kunnanisät jo lähettämässä asevelvollisuuttaan suorittaville sotilaille ja reserviläisille yhteistä uuden vuoden toivotusta ja 1000 markan määrärahaa rintamalla oleville rautavaaralaisille ”tupakan, saippuan ym. tarveaineiden ostoa varten”.