Rautavaaraa on totuttu pitämään köyhänä. On sanottu ”käenkin olevan täällä lainatavaraa”. Syynä tähän maineeseen lienee suurelta osin se, että pahoina pula-aikoina asukkaat joutuivat luovuttamaan, 1910-20 –luvuilla melkeinpä 100 %:sti, perintötilansa polkuhintoihin suurille yhtiöille. Kruununvero lankesi raskaana; kansa oli tietämätön metsien arvosta. Suurten nälkävuosien jälkeen, 1880-90-luvuilla, metsäfirmat haalivat 200 ha:n tiloja 2000-3000 markalla, 1910-luvulla hinta oli jo 150 mk/ha. Nykyään puutavarayhtiöt ja valtio omistavat lähes 70 % kunnan maista.

Väestö joutui yhä enemmän riippuvaiseksi yhtiöiden tarjoamista työnsaantimahdollisuuksista, metsäkauppavaihdon heilahteluista. 50-luvulle tultaessa yli 80 % kuntalaisista sai päätoimeentulonsa metsätöistä. Palkat olivat aika ajoin huonoja, metsätyömiehet joutuivat turvautumaan köyhäinhoitoavustuksiin.

Torpparivapautuslaki, ”Lex Kallio”, synnytti uusia asutustiloja. 30-luvun alkupuoliskon kunnanvaltuuston puheenjohtaja Eerik Juho Korhonen oli Rautavaaralla lain varsinaisia toimeenpanijoita. Sotien jälkeen, 1944-45, tilarakenne muuttui edelleen. Maanhankinta- ja käyttölakien voimalla muodostettiin 102 uutta tilaa. Lisämaita lohkottiin 100 pientilalliselle.

MAATALOUS

Vuonna 1901 käsitti Rautavaaran alueen viljelty pinta-ala 1.503 hehtaaria, nykyään peltoa on n. 3.100 ha. Lypsylehmiä oli tuhatkunta. Köyhimmät mökkiläiset eivät kyenneet hankkimaan lehmää omakseen; kunta ja isot talot vuokrasivat ”ruokkolehmiä” voisuoritusta vastaan. Muinoin eräällä Nurmeksen Rätsövällä sanotaan olleen yli sata lehmää ja ruokkolääninään koko silloinen Rautavaara. Vielä 1940-luvulla löytyy Rautavaaran pöytäkirjoista merkintöjä kunnan lehmien luovuttamisesta ”ruokkoarennille”.

Nurmeksen Osuusmeijeri aloitti vuosisadan vaihteessa Nurmeskylän Haapalahdessa. Rautavaaralla eivät meijereiden elintasoa kohottavat vaikutukset ennen 1950-lukua paljon tuntuneet. Jokunen talo saattoi myydä kermaansa aikaisemminkin, mutta virallisesti Rautavaara hyväksyttiin Nurmeksen Osuusmeijerin maidonhankinta-alueeksi vasta 1952.

V. 1860 Luostanjoen varteen perustettu Yläluostan vankisiirtola vauhditti nykyaikaisen peltoviljelyn leviämistä yksipuolisen kaskiviljelyn tilalle. Siirtolan suoviljelmiä kuivattiin, käytettiin uudenaikaisia menetelmiä. Luostanlinna, jossa ehti elämöidä 250 vankia, 30 vartijaa ja 30 kasakkaa, paloi hämäräperäisissä olosuhteissa v. 1880. Osa vangeista karkasi ympäröiviin erämaihin sekoittuen vähän äänin muuhun väestöön.

Kunnan lainajyvästö toimi edelleen nykyisen kunnantalon paikalla. Tarina kertoo, että makasiinin pitkäaikaiseen hoitajaan, ”jauholappujen jakajaan” Reetti Kuosmaseen luotettiin monesti enemmän kuin Jumalaan. Näin se lähti: ”Jokapäiväinen leipäkö?” – ”Jauho-Jumalahan Se!” 1950-luvulla makasiini purettiin, laudat käytettiin uuteen kunnanvirastoon.

1800-luvun lopulta alkoivat ylemmät viranomaiset kiinnittää huomiota maaseudun talouksien kehittämiseen. 20.12.1885 tuli Rautavaaralle kuvernööriltä ohjesääntö maanviljelyslainalle: perustettiin maanviljelysrahasto ja sitä hoitamaan 9-jäseninen hoitokunta. V. –93 saatiin Pielisjärven kihlakuntaan yhteinen maanviljelysneuvoja ja samana vuonna hyväksyttiin ”ohjesääntö kunnan viljelysyrityksiä ja maatalouden perustamista varten”. V. 1892 Kuopion Maanviljelysseura lahjoitti kunnalle kaksi kääntöauraa ja rullakarhin. Ne sijoitettiin kirkon kellotapuliin odottamaan valitun komitean laatimia ohjesääntöjä. Säännöt saatiin, ja aurat lainattiin valvonnan alaisina vuorotellen eri kylille, vuorokaudeksi aina henkeä kohti.

V. 1902 palkattiin kunnan pienviljelijöiden avustamiseksi ”akronoomin asemapaikka”, -06 kunnassa kierteli vuoden päivät karjakkokin. V. 1935 lähetti Pohjois-Savon Metsänhoitolautakunta kirjelmän kehoittaen kuntaa ryhtymään karsintahakkuisiin ja metsänistutuksiin metsien arvon kohottamiseksi. Seuraavana vuonna merkittiin Rautavaaran Metsänhoitoyhdistys yhdistysrekisteriin. Kolmikymmenluvun lopulla tekivät kunnassa edistystyötään Rautavaaran Sonniosuuskunta, Maamiesseura ja Marttayhdistysten paikallisliiton maatalouskerhon toimikunta.

Kuopion maanviljelysseuran piirityöntekijöille lankeaa pitkälle kantava ansio seudun maanviljelys-, karjanhoito- ja kalastusolojen kehittämisestä. Maatalousneuvoja, asutustoimikunnan puheenjohtaja Tahvo Rönkkö, maatalousneuvoja ja kunnallismies, osuuspankin johtaja Armas Laitinen sekä maatalousneuvoja Paavo Hyvärinen vastasivat tuntuvimmista parannusaskelista. 1948-luvulta eteenpäin kohosi karjatalouden kantavaksi voimaksi karjatalousneuvoja Irja Kantola.

KAUPPA JA LIIKENNE

1900-luvun kynnyksellä öljylamput ja lasiset ikkunat yleistyivät. Ansametsästys loppui. V. 1889 Antti Tiilikainen perusti ”kruutikaupan” tavarakauppaansa. Tiskeille nostettiin uusia myyntiartikkeleita: räjähdysaineet, lysoli, lipeäkivi, saippua. Mutta vilja oli edelleen tärkein kauppatavara.

”Rautavaaran keisari”, kauppias Emil Toivanen jatkoi E.J. Pehkosen kauppaliikettä. V. 1926 liike sai bensiinisäiliön ja – jakelupaikan kirkon yhteismaalle, -38 Toivasella oli kirkonkylän pääliikkeen lisäksi sivukaupat ainakin Alakeyrityssä, Alaluostassa, Suojärvellä ja Tiilikassa. Jukolan kauppa tuli Rautavaaralle 1932. Sillä oli paikkakunnan liike-elämää tervehdyttävä vaikutus: opetti ostajat noudattamaan terveitä periaatteita, pakotti yksityiskaupan luopumaan erinäisistä etuoikeuksistaan, vakautti hintoja samaan tapaan kuin esi-isien Oulunmatkat aikoinaan. Kolmikymmenluvulla pitivät kauppaa Martti Pursiainen Alakeyrityssä, Jalmari Mononen Suojärvellä, Säyneisen Osuusliike Karissa, Viljo Tuovinen avasi kauppansa Martti Hyttisen jälkeen kirkonkylässä.

1899 alettiin kunnan taholta tutkia mahdollisuutta perustaa säästöpankki kuntaan. Se aloitti v. 1913. Osuuskassa ”verrytteli jäseniään” kirkolla v. 1904.

Postilaitos räpisköi tieverkoston puutteellisuuksissa. V. 1902 postitoimisto päätettiin siirtää kunnan kartanoon. Muutamia vuosia myöhemmin anottiin Nurmes-Kuopion posti kulkevaksi Rautavaaran kautta ja 30-luvulla luotiin postiyhteyttä Hankamäeltä Alaluostaan. Sähkölennätinkonttoria esitettiin kuntaan ”Suomen sähkölennätinpäällikön” kirjeeseen nojaten 1910-pyörteissä. Vuosi 1913 toi esille kysymyksen puhelinlinjan vetämisestä Rautavaaralle. ”Telefooniyhtiö” lupasikin johdot ja rakentaa linjat sekä keskuksen, jos paikkakuntalaiset hankkisivat pylväät. Kunta tarjosi 200 runkoa, mutta määrää ei pidetty riittävänä – tolppia olisi piisannut vain 10 kilometrin matkalle. Myöhemmin rakennettiin Rautavaaran linja ja yhteydet Kuopioon ja Kajaaniin. Ensimmäinen keskus Rautavaaralla oli konstaapeli Olkkosen hoivissa, siirtyi sitten Saastamoinen Oy:n piirimiehen Olli Kervisen luo ja Toivasen taloon 1930-luvulla. Säyneisen ja Rautavaaran Puhelinyhtiö valtiollistettiin 1950-luvulla.

Vielä 1920-luvun lopulla matkalaiset ja posti kulkivat kievarikyydillä: Kirkolla kauppias Toivasen, Tiilikassa lampuoti Vilho Nevalaisen, Puumalassa taloll. Heikki Pitkäsen ja Suojärvellä Janne Korhosen toimesta. V. 1914 tartuttiin ensimmäiseen yritykseen autoliikenteen saamiseksi kuntaan. 30.7.25 myönnettiin liikennöitsijä J. Heikkiselle lupa harjoittaa linja-autoliikennettä Rautavaaran kunnan alueella.

Kun 1920-luvulla puuhattiin Pohjois-Karjalan lääniä, kuntalaiset päättivät jyrkästi vastustaa Rautavaaran liittämistä siihen huonojen tieyhteyksien vuoksi. Useimmat tienpohjat rakennettiin 20-30 luvuilla uudelleen. Maaherran vuonna –33 tekemällä päätöksellä parannettiin lähes kaikki tiesillat. V. 1932 maantieverkosto oli enimmältä osaltaan valtion hoidossa. Kunnan huollettavina olivat Alakeyrityn ja Paljakan paikallistiet, Angervikon, Katajamäen sekä Siikajärven tiet – yhteensä 43 kilometriä.

VÄESTÖRAKENNE

Rautavaaran seurakunnan kuolleiden kirjasta 1841-56 saadaan luonnollisen valinnan mukainen otanta, läpileikkaus tuon ajan ammattiryhmityksestä: kuolleita oli 185, joista talollisia 116, loisia 66, lisäksi 1 renki, mäkitupalainen ja ruotilainen. Vastaavat prosenttiluvut: talollisia 62 %, loisia 36 % ja muita 2 %. 1800-luvun puolivälissä väestöryhmitys oli näin yhtenäinen, pääosissa talolliset ja loiset. Kymmenvuotiskaudella 1874-83 talollisten määrä oli vähentynyt 20 prosentilla, loisten 5 prosenttiyksiköllä. Suuren, kasvavan ryhmän muodostivat torpparit, kruununtorpparit ja lampuotilaiset. Luostanlinna oli tuonut vartijakuntaa – palvelusväkeä ja käsityöläisiä oli vähän. Suuntaus jatkui jyrkkenevästi samana 1900-luvun alkupuolelle: talollisten ja loisten määrä hupeni, vuokraviljelijät ja ”kylänloppulaiset” lisääntyivät, 1914-21 kirjattiin 538 kuolleesta talollisia 116, loisia 95, mäkitupalaisia, mökkiläisiä ja kruununmökkiläisiä sekä lampuotilaisia 203, irtolaisia ja kylänloppulaisia 73, toimihenkilöitä 15, entisiä talollisia 11, työmiehiä – uusi ryhmä – 9, virkamiehiä 5, käsityöläisiä 5, palvelusväkeä 4, kauppiaita 2. Siten 1850-luvulta 1920-luvun alkuun oli talollisten joukko vähentynyt 40 prosentilla, loisten n. 18 prosentilla. Torppareiden, lampuotilaisten jne. osuus oli kasvanut lähes nollasta 37,7 prosenttia. Suurimman ryhmän muodostivat nyt mökkiläiset ja lampuotilaiset.

Vuonna 1972 oli elinkeinoryhmitys Rautavaaralla Tilastokeskuksen mukaan: maa- ja metsätalous 67,3 %, teollisuus 2,9 %, rakennustoiminta 5,1 %, kauppa 8,4 %, liikenne 4,8 % ja palvelukset 11,5 %. Työpaikkarakenne on edelleenkin selvästi maatalousvaltainen, vaikka 1960-luvulla maa- ja metsätalouden työpaikat vähenivät yli 700:lla. Muut elinkeinot saivat 50 työpaikkaa lisää.

Syntyvyys kunnassa pysytteli sotien jälkeen jatkuvasti yli satana lapsena vuodessa. V. 1949 saavutettiin huippu, 194. Tämän jälkeen syntyvyysluvut ovat tasaisen varmasti laskeneet. Vuonna 1960 luku oli vielä suhteellisen mukava, 140 – eli 26,4 lasta 1000 asukasta kohti. 1964 syntyluku putosi jo alle sadan ja oli 1970 enää 36 – joka tekee 7,6 syntynyttä 1000 asukasta kohti. Uuden sukupolven kasvu oli heikentynyt kymmenessä vuodessa vajaaseen kolmannekseen.

Muuttotappiotilastot pysyttelivät 1950-luvun alkupuolelle siedettävinä, heilahdellen muutamasta hengestä joihinkin kymmeniin. 1960-luvun vaihdetta lähestyttäessä kunnasta muuttaneiden määrä osoitti kiihtyvää nousua, ja tase on ollut sen jälkeen enimmäkseen – 130:n huonommalla puolella.

Kunnan asukasluku oli v. 1932 4545 eli 3 henkeä neliökilometrillä. Korkeimmilleen se kipusi 1960 – 5557 asukasta. 1972 henkikirjoituksen mukaan asukkaita oli 4472, naisia 2105 ja miehiä 2367. Ikäryhmitys oli seuraava: 0-15 –vuotiaita 1253 eli 28,01 %, 7-24 –vuotiaita 1672 eli 37,39 %, 16-64 –vuotiaita 2873 eli 64,25 % ja yli 65-vuotiaita 346 eli 7,74 %.

Vuonna 1970 kuolleiden määrä oli ylittänyt syntyneet kuntaan muutti 80 ja pois 216, joten kokonaistappioksi tuli 139 henkeä. 31.12.1973 suoritetun arvioinnin mukaan syntyvyyskato v. 1973 oli 11, muuttotappio 192, kokonaismenetys 198. Väkeä oli pysytellyt kunnassa 4.029.